Bhutan, Ukkoslohikäärmeen maassa

 

 

 

Lähdin Mandala Travelsin matkaan Bhutaniin.
Lensimme sinne huhtikuussa, yhtenä perjantai-iltana Dohan ja Katmandun kautta. Katmandussa vietimme Bhutaniin mennessä ja tullessa yhden yön.
Yöllä Katmandussa ukkosti. Bhutan kutsui, todellakin, sehän on Drukjul - Ukkoslohikäärmeen maa.

Bhutanin lentokentästä sanotaan, että se on yksi maailman vaarallisimpia paikkoja laskeutua. Sinne ja sieltä lennetään vain hyvällä ilmalla ja vain kourallinen lentäjiä saa lentää reitillä. Pilvettömällä säällä voi nähdä kaksi maailman korkeinta vuorta, K2:n ja Mt Everestin niin kuin mekin näimme tulomatkalla. Lentokenttiä on vain yksi, Parossa, 2200m:n korkeudella.

Bhutanissa on kaunein lentokenttä, minkä olen koskaan nähnyt.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ensimmäinen päivä.

Laskeuduttuamme hyppäsimme bussiin ja pääsimme heti nauttimaan ihanista maisemista. Ensimmäinen havaintoni oli, että Tiibetissä maisemat ovat vuoristoiset ja Bhutanissa sen sijaan kukkulaiset ja rehevämmät. Matkalla oli mainoskylttien tilalla ohjeita kuten "No hurry, no worry".

 

 

 

Matkalla pysähdyimme Tachog Lhakhan luostarin läheisyydessä, jonne pyhiinvaeltajat vaelsivat, koska oli 14.4, Shabdrungin (hänestä myöhemmin) kuoleman vuosipäivä.
 

Luostari vasemmalla ylhäällä ja kiemurainen polku.

Thimphussa vietimme kaksi ensimmäistä yötä.

Siellä meillä oli mielestäni niin ylellinen hotelli, että nimitin itseni Bhutanin prinsessaksi. Huoneeni oli kuin prinsessan huone, vain palvelijat puuttuivat.

 

  

  
 

Bhutanissa on monta poikkeuksellista asiaa. Siellä ei mm. ole yhtään liikennevaloja. Pääkaupungissa Thimphussa on kyllä risteys, missä ruuhka-aikana, joka sekään ei ole kovin ruuhkaista verrattuna mihin tahansa muuhun maahan, on risteyksessä liikennepoliisi. Tai peräti kaksi, jotka viuhtovat käsillään tyylikkäissä uniformuissaan.

 

 

 

 

Toinen päivä.
Thimphussa on kaksi isoa nähtävyyttä. Toinen on 51 metriä korkea Buddha ja toinen kolmannen kuninkaan muistoksi rakennettu stupa.

 

 

 

 

 

Ihmiset kiersivät stupaa myötäpäivään näpläillen rukounauhaa, lausuen mantraa ja välillä rukousmyllyjä pyörittäen. Joku vanha nainen teki prostraatioita oven edessä (aurinkotervehdyksen kaltainen liike, millä puhdistetaan kehoa, mieltä ja sydäntä ja mennään pitkin pituuttaan maahan satoja, tuhansiakin kertoja).

 

 

 

 

Saman päivän aikana kävimme myös 1100-luvulla rakennetussa luostarissa. Tämä on yksi niistä luostareista, mihin tullaan lapsen syntymän jälkeen hakemaan siunausta.

 

Rukousmyllyjä ja kira, naisten kansallispuku

 

 

Sitten ajoimme vielä Takinien, Bhutanin kansalliseläimen suojelualueelle. Siellä niitä oli valtavan kokoisessa aitauksessa ja niin kaukana, että olisi pitänyt olla kiikarit.
Takini näyttää vähän lehmän ja vuohen sekoitukselta ja vaikuttaa joltain taruolennolta.

 

Kuvasta kuva, Takini

 

Maisemaa

Kolmas päivä.

Seuraavana päivänä ajoimme Dochula Passille korkeuksiin.

 

 

Dochula Pass on noin 3100m korkeudella ja sinne on rakennettu 108 stupaa voiton merkiksi Bhutanin häädettyä pois intialaiset sissijoukot. Tämä reitti on ainoa tie lännestä itään, joten täällä pysähdyimme tulomatkallakin. Ylhäällä oli raikas, puhdas ilma ja siellä oli rhodoja, alppiruusuja (48 eri lajiketta), havupuita, kuusia, mäntyjä, kukkivia mangoliapuita, kevätesikoita, sammaleita, naavaa ja epifyyttejä, päällyskasveja.

 

 

  

 

 

Matka jatkui alas Punakhan laaksoon ja samalla kasvillisuusvyöhykkeet vaihtuivat. Alempana kasvaa bambuja, sitruuna- pähkinä-ja lehtipuita ja kaktuksia.

Ihmettelimmekin mistä bambua tulee, koska olimme nähneet bambusta tehtyjä rakennustelineitä.

Metsissä hiippailee tiikereitä, lumileopardeja, pieniä karhuja, punaisia pandoja ja takineja. Alhaalla saadaan kolme satoa vuodessa, ylhäällä vain yksi. Tämän hetken tuote oli vihreä parsa, jota kaupattiin teiden varsilla.

 

 

 

Bhutan on arkkitehtien kauhistus, koska mitään ei saa muuttaa vaan kaikki tehdään tradition mukaisesti. Turisteille se on ilo, koska rakennukset ovat kauniita ja jokainen yksityiskohta on tehty huolella. Olisin voinut kuvata näitä rakennuksessa ja huonekaluissa olevia maalauksia jne. loputtomiin.

 

Bambusta tehdyt rakennustelineet

 

 

 

 

 
 

 

 

Bhutan on maailman ainoa hiilinegatiivinen maa. Sitä ei ole vaikea uskoa, kun näkee rehevät, runsaslukuiset metsät ja yksinkertaisen elämäntyylin. Bhutanissa on 70% metsää ja 50% siitä on kansallispuistoa. Väkiluku on n.800 000 ja maa mittaa menestystään bruttokansanonnellisuudella ja yksi onnellisuuden  mittareista on luonnon tila. Muovista tehtyjä esineitä eikä muovipusseja juuri näe.

 

 

 

Bhutanissa on "high value" turismi eli jokainen turisti maksaa jokaisesta päivästä 250 dollaria. Jos on pieni ryhmä, 1-2 henkilöä, niin summa on vielä suurempi. Turisti ottaa yhteyttä bhutanilaiseen matkatoimistoon ennen Bhutaniin menoa, täyttää viisumit ja maksaa maksut. Maksuun kuuluu majoitukset, kuljetukset, pääsymaksu, ruoka ja opas & kuski, jotka huolehtivat turistista ja vievät häntä sinne, minne ollaan sovittu. Bhutaniin otetaan vuosittain vain tietty määrä turisteja. Näin pidetään bhutanilainen luonto ja traditio puhtaana. Myös kansalaiset hyötyvät tästä. Bhutanin kansalainen saa ilmaiseksi terveydenhuollon, koulunkäynnin ja sähkön.

Kasvisyöjä ei ole iloinen Bhutanissa, koska ruoka oli lähestulkoon aina riisiä, kasviksia ja lihaa. Bhutanissa ei kalasteta, mutta viljeltyä kalaa mekin söimme yhtenä iltana. Syy on siinä, että pienet vauvat laitetaan virran vietäväksi, jos he kuolevat ennen aikojaan.

Yksi ruokaerikoisuus on Ema datshi! Paikallisten kasvisruoka eli juustokastikkeessa uivia chilejä. Maistoin sitä pikkuriikkisen ja kaduin heti. Bhutanilaiset syövät sitä kuulemma lapsesta lähtien ja tottuvat tähän kasviskastikkeeseen. Ouh my burning mouth!
 

Oppaamme Kingley selittää elämänpyörä seinämaalausta.

 

Oppaamme nimi oli Kingley ja hänet oli kastettu Changangkha Lhakhangissa, hedelmällisyyden  luostarissa. Kun lapsi syntyy, luostariin mennään pyytämään siunausta ja saadaan lapselle nimi. Se on joko Kingley tai Jimi. Seuraava nimi, jonka vanhemmat antavat, kertoo lapsen sukupuolen. Joissain muissa luostareissa nimi annetaan yleensä astrologisin perustein.

Punakhassa menimme kyseiseen Changangkha Lhakhangiin, hedelmällisyyden luostarille, jonne kävelimme viehättävän kylän läpi, missä viljeltiin ja kaupattiin turisteille peniskoristeita.

Luostari on rakennettu 1100-luvulla ja sinne tullaan myös rukoilemaan, jos lasta ei synny. Luostarin alle on haudattu guru Drukpa Kingley, pyhä hullu, joka opetti buddhalaisia opetuksia hieman erilaisilla tavoilla kuin monet muut. Tämä Bhutanin lempipyhimys vitsaili, ryyppäsi, lauloi ja harrasti irtosuhteita ja  ajoi demonit pois peniksellään. Tämän takia kylä, jossa luostari sijaitsee on tunnettu peniksistään. Niitä on maalattu talojen seinille ja niitä voi ostaa koristeina, jos minkälaisina. Avaimenperiä, leluna (penislentokone), patsaana jne. Pienessä kaupassa nuori poika maalasi isoa puukoristepenistä kirkkain värein.
 

 

 

Luostariin käveltiin kylän ja viljelysten läpi.

  

  

 

Luostarissa asuu nykyään 40 noviisi munkki oppilasta.

Munkki ja rukousmylly, jota pyörittämällä myötäpäivään mylly hoitelee karmanvelkoja. Tämä munkki taisi näplätä rukousnauhan 106:ta helmeä ja toistaa samalla mantraa mielen hiljentämiseksi ja keskittämiseksi.

 

Jatkoimme matkaa riippusillalle. Se on 160m pitkä ja kävelimme sen edestakaisin, se kuka uskalsi.

 

 

 

Toisen päivän viimeinen vierailu oli Punakhan Dzong.

Kävimme matkan aika kahdessa Dzongissa, joka on sekä hallinnollinen (valtion virastoja), että uskonnollinen keskus munkkeineen. Molemmilla on omat osastonsa.

Aikoinaan Dzongit on rakennettu puolustuslinnakkeiksi ja varastoiksi, mutta käyttö on muuttunut vuosien saatossa. On sanottu, että niiden rakentamiseen ei ole käytetty yhtään naulaa ja tämä ensimmäinen, Punakhan Dzong, on rakennettu myös ilman paperisia piirustuksia Guru Rinpochen vision mukaan. Se sijaitsee äiti ja isä jokien välissä, pyhällä paikalla siis, koska jokien kohtaamispaikkojen ajatellaan olevan pyhiä paikkoja. 

 

Punakhan Dzong

 

Gho on miesten kansallispuku ja kira naisten. Se on pakollinen kouluissa ja virastoissa. (Kuva: Erika L.)

Punakhan Dzongissa kruunataan aina kuninkaalliset. Minut olisi saman tien voitu kruunata Bhutanin prinssaksi. Tämä on myös erityisen pyhä Dzong siksi, että sinne on haudattu Shabdrung, joka tuli Tiibetistä (tiibetiläinen lama ja sotilasjohtaja), yhdisti Bhutanin eri laaksot ja loi Dzong järjestelmän1600-luvulla. Bhutanissa on edelleen monia dzongeja. Temppelin sisällä oli valtavan kokoiset patsaat, missä oli vierekkäin Rinpoche, joka toi buddhalaisuuden Bhutaniin, Shabdrung ja Buddha, joka loi buddhalaisuuden.

 

 

 

 

 

Kävimme myös Paron laakson Dzongissa, joka oli yhtä upea kuin edellinen.

Uskonnollisella puolella luostarissa asuu 400 munkkia.

Paron Dzong

 

Bhutan on myös maailman buddhalaisin maa. Sen huomaa ainakin siitä, että kulkukoirat ovat kuin paratiisissa.

 

 

Koiria syötetään (koirat ovat meidän bioastioden korvaajia?) ja niitä kunnioitetaan niin kuin kaikkia muitakin eläviä olentoja. Logiikka ei kaikissa osin pidä paikkansa. Luin jostain, että liha, jota Bhutanissa syödään, tuodaan Intiasta. Se on kuitenkin tapettu jossain vaikka buddhalaiset sitä ei olisi tappaneetkaan. Toinen kyseenalainen asia ovat nepalilaistaustaiset bhutanilaiset ja intialaiset työntekijät ja heidän ihmisoikeutensa. Myös homoseksuaalisuus ei ole sallittua.

 

Neljäs päivä.

Seuraavana aamuna lähdimme taas Dochula Passille, pysähdyimme aamukahville ja nautimme maisemista. Menimme tutustumaan Paron sairaalaan. Kulkukoirakin oli käymässä sairaalan eteisessä. Meidät ohjattiin pieneen huoneeseen, missä lääkäri selitti meille käytännöistä. Bhutanilainen saa valita joko perinteisen tai modernin lääketieteen välillä. Me olimme traditionaalisella puolella, missä käytetään luonnonlääkkeitä, akupunktiota, vesihoitoja jne. Opas sanoi, että nuoret valitsevat usein nykyaikaisen hoitomuodon eli läkkeet, koska haluavat parantua heti ja vanhemmat ihmiset luottavat enemmän ennaltaehkäiseviin ja pitkiin hoitoprosesseihin..

 

 

Sitten kävimme vielä Bhutanin National museossa, missä oli naamioita, (joita näimme viimeisenä iltana kansantanssiesityksissä) valokuvia historiasta, täytettyjä eläimiä, ja selostuksia luonnon kasvillisuudesta, eläimistä jne.

Viimeisenä vierailuna oli Paron Dzong, mistä äsken jo kerroinkin. Taas aika tiivis päivä.

Viides päivä.

Seuraavana aamuna heräsin ihanaan auringonpaisteeseen ja taas niin upeisiin maisemiin, että sielu suli hetkessä onnellisuuden olomuotoihin. Lähdimme Tiikerinpesälle vaeltamaan!

 

 

 

  

 

Tiikerinpesä temppeli eli Takstang on 900 metriä Paro laakson yläpuolella, n.3210m:n korkeudella. Bussi vei meitä, onneksi, jo osan matkaa ylös ja jouduimme tarpomaan vain n.800 metriä, mutta se on pitkä matka suoraan ylöspäin. Matkaan lainasin puisen vaelluskepin, joka oli hyvä valinta.

Kuva Erika L.

 

 

Tiikerinpesä reitin varrella kallionkoloihin oli laitettu useita Tsa Tsa esineitä, savesta valmistettuja pieni stupia kuolleiden omaisten muistoksi ja hyvän onnen tuojaksi.

 

 

 

Tiikerinpesälle pääsi myös ratsastamaan pienikokoisilla hevosilla, mutta sieltä alas hevoset tulivat ilman ihmisiä. Oikea pyhiinvaeltaja kärsii itse matkansa, sanon minä.
Hevoset tulivat laumoissa hoitajiensa kanssa ja siinä tapahtui meillekin pari vaaran paikkaa. Hevonen potkasi takana olevaa hevosta, joka väisti sitä, jota toiset väisti, lauma hajosi ja yksi meistä jäi niiden väliin ja takana oli rotko. Opas kertoi, ettei murtuneita luita ole voitu välttää hevosten kanssa. Me selvisimme onneksi ehjin nahoin.



Levähdyspaikka häämöttää ja ylhäällä näkyy joTiikerinpesä.

 

Ensimmäinen ja viimeinen lepopaikka oli jyrkänteellä oleva kahvila, missä joimme teetä ja söimme keksejä. Sen jälkeen matka eteni helpommin. Ilmeisesti keho tottui ilman ohenemiseen ja jaksoi paremmin viimeisen taipaleen, joka oli edelleen ylöspäin menemistä, sitten portaita alas ja portaita ylös. Yllättävän huonokuntoisetkin ihmiset tarpoivat Tiikerinpesälle avustajiensa kanssa. Eikä ihme, onhan Guru Rinpoche ratsastanut sinne tiikerillä voittamaan demonin. Sitä paitsi Tiikerinpesä on kuulemma daikinien hiuksilla kallioissa kiinni!
Guru Rinpoche, jota Intiassa ja Tiibetissä kutsutaan Padmasambhavaksi, meditoi Tiikerinpesän ympäristössä 700-luvulla 3 kuukautta, 3 päivää, 3 viikkoa ja 3 tuntia. Luostari on rakennettu 1600-luvun lopulla.Se on tärkeä pyhiinvaelluskohde, koska siellä on käynyt yksi jos toinenkin kuuluisa ihminen mm.Shabdrung ja Milarepa.

 

 

Alastulo meni sutjakasti ja olin aivan valmis menemään jo hotellille, mutta vielä oli yksi luostarikäynti. Hieno luostari se olikin, Kyichu Lhakang, yksi vanhimmista luostareista. Tähän luostariin liittyi kiinnostavia tarinoita, mutta en pystynyt väsymykseltäni niitä enää vastaanottamaan. Yksi kauneimmista luostarialueista se joka tapauksessa oli.

 

 

 

 

Illalla saimme hotellilla nauttia bhutanilaista viiniä, viskiä, olutta ja katsella kansantanssiesityksiä. Viimeinen ilta Bhutanissa ja ulkona satoi vettä kaatamalla.

 

 

 

 

 

Viimeinen aamu.

Yöllä oli satanut lunta vuorille ja lämpötila oli sen mukainen.

 

 



Hotellin takana näkyi vuoret.



 

 

Matkasimme lentokentälle halki hiljaisen Paron. Itku tuli lentokentällä, kun katsoin viimeisen kerran vuoria, metsiä ja kaunista lentokenttärakennusta. Harvoin saa kokea joka solullaan sellaista kauneutta ja luonnon puhtautta. Lensimme Katmanduun ja olimme siellä yön.
Illalla satoi ja ukkosti, Bhutan lähetti viimeiset terveiset.
Kiitos. Bhutan. Sydän.